Beck yhdistelee musiikissaan uusia komponentteja

Prototyyppinen ”lusmuilija”, muusikko Beck ei ole sittenkään häviäjä eli luuseri toisin kuin hitissään ”Loser” väittää olevansa. Hän on myynyt miljoonia ja voittanut Grammyn. Uudehkon albuminsa Midnight Vulturesin tiimoilta hän miettii Guardianin haastattelussa muun muassa sitä, millaista on olla mies.

Vuoden 1993 alussa tuolloin 22-vuotias Beck Hansen alkoi kiinnittää huomiota. Tuolloin hän oli julkaissut kasetilla kappaleen ”Loser”, epätodennäköisen hip-hopin ja folkmusiikin hybridin, jota college-radioasemat alkoivat soittaa. Sonic Youth -yhtyeen jäsen Thurston Moore puhui siitä. Toimittajat alkoivat kirjoittaa, että kappaleen kertosäe oli ”lusmuilijaeetoksen” täydellinen ilmaus, kuin Bob Dylanin ”Blowin’ in the Wind” uudelle sukupolvelle.  

Se ei ollut mitä Beck ajatteli tai toivoi mutta mistä lähtien artistien mielipiteillä olisi ollut merkitystä? Käynnissä oli kuhinaa, jonka levy-yhtiön pomot saattoivat aistia. He menivät klubeille kuten losangelesilainen Raji’s Club, joissa Beck esiintyi. Esiintymässä oli laiha, sinisilmäinen, blondi nuorukainen, joka asui varastotilassa, näytti suunnilleen 14-vuotiaalta ja soitti akustisen kitaran, rumpukoneen ja lehtipuhaltimen erikoislaatuista yhdistelmää.

Erikoisuus oli kannanotto

Lehtipuhallin olisi ihmetyttänyt monia. Miten voi saada sävelen puutarhavälineestä? Se ei kuitenkaan ollut pointti. ”Et varsinaisesti soita sitä”, Beck kertoo haastattelussa. ”Laitat sen vain tavallaan päälle ja puhallat menemään, hämmästyttäen ihmiset.” Useita vuosia mainittujen klubikeikkojen jälkeen Beck näyttää yhä kerubimaiselta. Hänellä on päällään mokkanahkaiset nilkkakengät, kireät farkut ja löysä, beigenvärinen paita.

Pöydällä hänen edessään ovat raskaat, mustat silmälasit, korsi ja farmipojan hattu. Haastattelu tehdään losangelesilaisella valokuvastudiolla, jossa otetaan myös Beckin valokuvat sekä GQ- että LA Times -lehtiä varten. Kuoropojan ulkonäöstään huolimatta Beck puhuu hitaasti ja syvällä äänellä, hänen lauseensa on rei’itetty pitkillä, uneliailla tauoilla ja hänen ajatuksensa on asetettu järjestykseen.

21-luvulla sinun ei tarvitse mennä ravintolaan, vaan voit tilata annoksen Ruokaboksista, kasinolle menemisen sijasta voit pelata PokerStarsin tyyppisillä nettisivustoilla ja jopa konsertit toteutetaan virtuaalisesti. Miksausohjelmistoihin on saatavilla kaikkia mahdollisia sampleja, mutta Beckin oli tuotettava omat äänimaailmansa itse studiossa.

”Kaikki nämä pomot ja ihmiset BMW-autoissaan alkoivat ilmaantua paikkoihin, joissa olin soittanut vuosia”, Beck jatkaa. ”Joten hankin lehtipuhaltimen, täytin lavan lehdillä, tulin ulos ja puhalsin lehdet kaikkia näitä ihmisiä kohti. Se oli eräänlainen kannanotto. Kuten: tiedän mistä he tulevat ja millaisessa maailmassa he elävät. Heillä kaikilla on joku työntekijä, joka tulee heidän taloonsa kerran viikossa ja puhaltaa heidän lehtensä heidän puolestaan. Halusin antaa heidän tietää, etten olisi heidän lehdenpuhaltajansa. En ollut valmis, halukas muusikko, joka halusi vain tulla hyväksikäytetyksi.”

Levyjä kahdesta eri kulmasta

Kun hän teki sopimuksen Geffen Records -levy-yhtiön kanssa pian klubikeikkojen jälkeen, hän teki selväksi, että tulisi tekemään kahdenlaisia Beck-albumeita. Ensimmäiset olisivat täysiverisiä studioalbumeita, jotka Geffen julkaisisi. Toiset koostuisivat folk-tyylisistä ja bluesahtavista pätkistä, joita Beckillä oli lojumassa ympäriinsä ja jotka ilmestyisivät itsenäisiltä merkeiltä.

Beck tarvitsi muita julkaisukanavia töilleen, koska materiaalia oli vain niin paljon. Kuten Beck itse kertoo haastattelussa: ”Työskentelin luultavasti kuuden tai seitsemän albumin kanssa. Halusin vain saada levyn ilmestymään. Olin etsinyt vuosia tahoa, joka julkaisisi musiikkiani ja tehnyt sinä aikana yhteistyötä monien eri ihmisten kanssa. Päättelin, että mitä enemmän tekisin, sitä todennäköisemmin yksi niistä julkaistaisiin. Tein silloin kasetteja, koska vain niihin minulla oli varaa. Levyn julkaiseminen oli vain niin massiivinen idea.”  

Nykyäänkin se, että Beck julkaisee levyn, on massiivinen ajatus mutta eri syistä. Hän operoi myyntiliigan kulttipäädyssä. Beckin myydyin ja Grammylla palkittu levy Odelay on myynyt noin kolme miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti, mikä on melko hyvin, noin 20 miljoonaa vähemmän kuin Celine Dion. Kahdessa viikossa äänitetty Mutations-levy oli aluksi suunniteltu itsenäiselle Bongload-levymerkille mutta Geffen osti sen itselleen isoa julkaisua varten. ”Bongload olisi voinut julkaista sen, jos he olisivat halunneet”, sanoi Beck tuolloin. ”He saivat ison kasan rahaa, ja minulle se on silti vielä sama levy. Äänitän levyni ja miksaan ne. Sillä ei ole väliä kenelle ne ovat.”

Yksi Mutationsin soittokerta riittää paljastamaan miksi Geffen halusi sen niin paljon itselleen. Levy on nykyaikaisen blues-folkin mestariteos. Midnite Vultures on puolestaan paras Prince-albumi sitten Sign o’ the Times -levyn, kuorrutettuna seksuaalisuudella ja falsetto-laulun purkauksilla. 

Laaja skaala valinnanvaraa

Beckin erityislaatuisella kyvyllä sulauttaa, prosessoida ja hyödyntää musiikillisia vaikutteita laajalla skaalalla on juurensa hänen omassa ihmeellisessä kasvatuksessaan. Materiaalisesti hän eli niin vähällä kuin on mahdollista valkoiselle, keskiluokkaiselle yhdysvaltalaislapselle – toisin sanoen yhtä vähällä kuin työväenluokkaiset mustat, aasialaiset ja latinot lapset, joiden ympäröimänä hän kasvoi.

Mutta samalla, kun häneltä ehkä puuttui mukavuuksia, joita keskiverrolla lähiöamerikkalaisella on, hän vältti myös musertavan yhdenmukaisuuden, joka on leimallista niiden lasten elämälle, jotka kasvavat PlayStationeiden, ostoskeskusten ja MTV:n kansoittamassa keskiluokkaisessa Amerikassa. Beck on sen sijaan boheemi, kolmannen sukupolven avantgarde-aristokraatti, joka vaatii nyt hänelle kuuluvaa taiteellista perintöä.

Linja alkoi Beckin isoisästä Al Hansenista, taiteilijasta, joka työskenteli New Yorkin Fluxus-liikkeessä 1950- ja 1960-luvulla. Beck sanoo: ”Hän otti kuvan hedelmällisyyden jumalattaresta Venuksesta, naisen muodon, ja kaikki taide, jota hän teki elämänsä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, liittyi tuohon kuvaan. Hän teki sen Hershey-patukan kääreistä, tupakannatsoista, lehdistä, revityistä paperinpaloista, tinapaperista.

Beck syntyi ja kasvoi Los Angelesissa. ”Kun olin nuorempi, meillä oli talo Hollywoodissa. Se oli hyvin kallis silloin. Mutta noin vuonna 1980 rakennuttajat tulivat ja purkivat kaikki vanhat naapurustot, joten elämänlaatu laski äkkiä.” Kun Beckin vanhemmat erosivat, hän meni asumaan äitinsä ja meksikolaisen isäpuolensa luo pikkuruiseen asuntoon korealaisen ja salvadorilaisen naapuruston rajamaille.